Pohjois-Savo · 2026
Perustuu: TN-009 · SM-011 · CN-010 · SP-007 · WEM v2.7
Kevät 2026 · Iisalmen terveyskeskuksen parkkipaikka · kello 10.47
Koistinen oli saanut kutsun. Se oli tullut sähköpostissa, virallinen, STM:n logo ylhäällä vasemmassa reunassa, viite, diaarinumero, ja lopussa kehotus toimittaa lausunto 15.6.2026 mennessä. Hän oli lukenut sen kahdesti, tulostanut, lukenut uudelleen, ja soittanut Vataselle.
"Onko sulla aikaa?"
"Mitä nyt?"
"Lausuntopyyntö. Terveydenhuoltolain 51 §:n muutos. Digitaalisen hoidon tarpeen arvio."
Vatanen oli hiljaa hetken. "Aiotko vastata?"
"En tiedä. Se on pitkä."
"Lue se."
Koistinen oli lukenut sen. Ja nyt he istuivat Iisalmen terveyskeskuksen parkkipaikalla, koska Koistinen oli halunnut nähdä, missä se automaatio oikein tapahtuisi jos se tapahtuisi. Vatanen oli tullut mukaan. Ei siksi, että häntä olisi pyydetty. Siksi, että hänellä ei ollut muutakaan.
"Mitä siinä oikein sanottiin?" Vatanen kysyi.
"Että hyvinvointialue voisi käyttää automaatiota hoidon tarpeen arvioon."
"Automaatio tekee arvion. Ihminen ei."
"Ei. Potilaalla on oikeus ammattilaisen arvioon."
"Jos hän tietää pyytää."
"Niin."
Vatanen katsoi terveyskeskuksen ovea. Ihmisiä meni sisään, tuli ulos. Joku seisoi tupakalla, vaikka se oli kiellettyä. Hänellä oli kainalosauvat. Toinen jalka oli kipsissä.
"Kuka kirjoittaa ne kriteerit?" Vatanen kysyi.
"Hyvinvointialue."
"Kuka valvoo?"
"Hyvinvointialue."
"Kuka tarkistaa, että se toimii?"
"Ei kukaan."
Koistinen oli hetken hiljaa. "Siinä lukee, että hyvinvointialueen on varmistettava automaation laatu ja hallittava riskit."
"Niillä ei ole siihen henkilöstöä."
"Ei ole."
"Eikä rahaa."
"Ei sitäkään."
He istuivat hiljaa. Kainalosauvojen mies oli heittänyt tupakan maahan, polkaissut sen sammuksiin, ja köpitteli takaisin sisään. Parkkipaikalla oli vapaa paikka. Siinä missä Heikkinen oli seisonut kun hän oli hakenut uutta lähetettä edellissyksynä.
"Mitä sinä vastaat?" Vatanen kysyi.
"En tiedä."
"Joku vastaa."
"Joku vastaa. Se on varmaa."
"Puolasta?"
"Mitä?"
"Puolasta. Ja Espanjasta. Ne vastaa ja hakee rahat."
Koistinen katsoi Vatasta. "Tiedätkö, mä oon miettiny sitä."
"Mitä?"
"Sitä, että miksi me aina kysytään lupa."
"Koska meillä on säännöt."
"Niilläkin on säännöt."
"Ne osaa käyttää niitä."
Koistinen nyökkäsi. Hän otti tulosteen hansikaslokerosta, luki sen läpi vielä kerran, taittoi sen ja laittoi taskuunsa.
"Lähdetäänkö?"
"Lähdetään."
Vatanen käynnisti moottorin. Radio kertoi, että tuulivoiman osuus sähköntuotannosta oli tänään 32 prosenttia. Koistinen sammutti radion.
"Kuka meidän puolesta vastaa?"
"Ei kukaan", Vatanen sanoi. "Se on se ongelma."
Kesäkuu 2026 · WEM · EPP 0.20 · Normal · kello 23.17
Ilta oli lämmin. Sellainen kesäilta, jolloin järvi ei hengitä, ja saunan jälkeen ei tee mieli mennä nukkumaan, koska uni ei tule kuitenkaan.
Koistinen oli hakenut termarin kahvia. Vatanen oli sammuttanut saunan valot, mutta jättänyt pihavalon palamaan. Se heijastui järvelle kapeana nauhana. Koistinen täytti kupit. Hän teki sen hitaasti, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Se oli hänen tapansa.
Vatanen odotti. Ei kysynyt. Tiesi, että Koistinen kyllä puhuisi, kun olisi valmis.
"Tiedätkö, mä luin sen tehoreservijärjestelmän historiikin", Koistinen aloitti hitaasti.
"Netistä?"
"Netistä. Wikipedia on hyvä. Siellä lukee, että se on ollut käytössä vuodesta 2007 lähtien."
"Tarkoitus?" Vatanen kysyi, vaikka tiesi vastauksen.
"Turvata sähkön saanti silloin kun sitä ei muuten riitä. Viimeinen keino ennen kiertäviä sähkökatkoja."
"Kuulostaa tärkeältä."
"Niin kuulostaa. Sitä varten meillä on varalla 600 megawattia laitoksia, jotka eivät osallistu markkinoille, vaan odottavat vain sitä hetkeä kun kaikki muu on jo käytetty. Se on kuin palovakuutus. Ei sitä toivo koskaan tarvitsevansa, mutta tietää, että se on olemassa."
"Entä nyt?"
"Nyt se ei ole olemassa."
Niin sanottu oli jäänyt ilmaan. Koistinen tyhjensi kupin, vaikka se oli kuumaa, ja täytti sen uudelleen termarista.
"Siis kaudelle 1.11.2024–31.10.2025 Energiavirasto päätti olla hankkimatta tehoreservikapasiteettia lainkaan."
"Ei mitään?"
"Ei mitään. Kuten Wikipedia sanoi, kaudelle 1.11.2023 – 31.10.2024 ei myöskään hankittu kilowattiakaan."
"Jaa-a."
"Sitten katsotaan laskua." Koistinen luki puhelimestaan. "Kustannus kaudesta 1.11.2024–30.10.2025 kaikille pääverkon asiakkaille yhteensä oli 91 297 euroa."
"Tuostako vitsi?" Vatanen sanoi. "91 297 euroa. Yhden verkkosuunnittelijan palkka."
"Pahempaa se vasta on. Yksikköhinta oli 0,009 euroa megawattitunnilta. Alle sentti."
"Ja kaudelle 1.11.2025 – 31.10.2026?"
"Sama juttu. Ei hankintaa."
He istuivat hiljaa. Järven pinta oli kuin peili. Heijastus pihavalosta näytti pidemmältä kuin Vatanen muisti. Koistinen joi kahvia, laski kupin vakoselle laiturin reunassa, ja katsoi taas puhelintaan.
"Vielä yksi juttu. Sivustolla sanotaan suoraan: 'Tehoreservi ei tule hätiin ennen kuin sähkö loppuu'. Ja: 'Se on tarkoitettu viimeiseksi keinoksi ennen kiertäviä sähkökatkoja'."
"Eli se on hätävara se."
"Niin on. Se kytkeytyy päälle vasta kun kaikki markkinoilla oleva kapasiteetti on jo käytetty. Ja sen aktivointihinta on asetettu niin korkealle, ettei sitä koskaan käytetä muuten kuin viimeisessä hädässä."
"Paljonko?"
"Energiaviraston verkkosivuilla lukee, että tehoreservi on tarkoitettu viimeiseksi keinoksi ennen kiertäviä sähkökatkoja. Se ei ole hinnoitteluväline."
"Ei ollutkaan."
"Eikä ole."
Koistinen kaatoi kahvia viimeisen kerran. Termari alkoi olla tyhjä. Järvi oli tyyni. Illan hämärä oli vaalenemassa kesäyön hämäräksi.
"Ja sitten", Koistinen jatkoi, "kun kaupunki petti, olivat ihmiset ihmeissään. He olivat katselleet ruutua ja nähneet, että koko palolaitos on poistettu. He olivat ajatelleet: 'Varmaan joku viisaampi tietää, mitä tekee.'"
Vatanen nyökkäsi.
"Tuo olisi käsikirjoituksesta, jota ei tarvinnut kirjoittaa."
Koistinen katsoi kahvikuppiaan. Se oli tyhjä.
"Valitettavasti", hän sanoi, "tämä on se käsikirjoitus, jota me nyt eletään."
He istuivat laiturilla. Pihavalon heijastus järvellä väpätti kerran ja tasaantui.
"Tulossa yksi juttu", Vatanen sanoi. "Kun tehoreservi 600 MW hankitaan, mutta sitä ei aktivoida, niin vakuutus on maksettu, mutta se ei ole voimassa. Jos sähköt loppuvat, se on ihan sama, että vakuutus on otettu. Talo on jo palanut."
Koistinen heitti kahvitilkat järveen. Se ei kuploittanut, vaan levisi ja katosi. Hän otti saunakaljat mukaan ja ravisti termosta viimeiset tipat.
"Puhutaanko jostain muusta. Tästä tulee liian surullista."
"Mistä?"
"En tiedä. Vaikka aurinkoenergiasta."
"Sehän on markkinavetoista."
"Niin on. Ei se tätä ongelmaa ratkaise."
"Ei", Vatanen sanoi. "Se on totta. Mikään ei ratkaise tätä ongelmaa. Paitsi se, että joku sanoo ääneen, miten asiat ovat."
Koistinen nyökkäsi.
"Taidamme olla me ne, jotka sen sanovat."
"Taidamme."
He katsoivat järvelle. Pihavalo oli vielä päällä. Termari oli tyhjä. Saunan valot olivat jo sammuneet. Yö oli tyyni.
"Laitetaanko sauna?"
"Se on jo sammunut."
"Sitten huomenna uudestaan."
"Huomenna."
Kesäkuu 2026 · Kotka · Satamakahvila · kello 13.47
Koistinen oli löytänyt lomakkeen.
Se oli PDF, yhdeksän sivua, otsikolla Hakemus suurjänniteverkkoon liittyvän sähköverotuen myöntämiseksi teolliselle toimijalle. Hän ei ollut teollinen toimija. Mutta hän oli lukenut sen läpi, koska se oli siellä verohallinnon sivulla ja koska Vatanen oli ostanut kahvit ja heillä oli aikaa.
"Kohdassa 4b", Koistinen sanoi, "pitää ilmoittaa liittymän teho megawatteina."
"Sulla ei ole liittymää."
"Ei ole. Mutta ne eivät kysy sitä erikseen. Ne kysyy suoraan megawatit."
"Laita nolla."
"Nolla ei kelvannut. Meni virheilmoitukseen. Pitää olla vähintään yksi megawatti."
Vatanen joi kahviaan. Satamasta kuului jonkin lautan torvenpuhallus, pitkä ja aavemainen, kuin varoitus jostakin joka oli jo tapahtunut. Kesäkuun aurinko tuli kahvilan ikkunasta vinottain ja teki Koistisen tulosteisiin pitkiä varjoja.
"Laita yksi", Vatanen sanoi.
"Sitten tulee uusi kenttä. Pitää liittää Energiaviraston rekisteriote."
"Sulla ei ole sellaista."
"Ei ole. Mutta rekisteriote tehdään hakemuksen perusteella."
"Mikä hakemus?"
"Se hakemus jonka teet kun sulla on liittymä."
Vatanen laski kupin. Hän katsoi Koistista sen erityisen pitkän hetken, jonka Koistinen tunnisti vuosikymmenien takaa, vielä sieltä kun he olivat joskus rakentaneet yhdessä jotain — mikä se olikaan ollut, kaivo vai laituri — ja Vatasella oli se ilme kun hän ymmärsi jonkin olevan rakenteellisesti pielessä mutta ei vielä tiennyt miten sanoa sen.
"Se on kehä", Vatanen sanoi lopulta.
"Niin on. Liittymä vaatii rekisteriotteen, rekisteriote vaatii liittymän."
"Soitatko sinne?"
"Soitin. Puoli tuntia jonossa, sitten robottiääni kysyi asiointikielen. Valitsin suomen. Se sanoi: Tämä palvelu ei tällä hetkellä palvele suomen kielellä. Paina yksi, jos haluat jatkaa englanniksi."
"Painoitko?"
"Painoin. Sitten se sanoi, että your call is important to us, ja laittoi Vivaldi-sonaatin päälle."
Vatanen oli hetken hiljaa.
"Milloin ne lopetti?"
"En tiedä. Minulla loppui akku."
Satamasta tuli uusi torvenpuhallus, lyhyempi tällä kertaa. Ehkä lautta lähti. Ehkä se vain ilmoitti olemassaolostaan.
Koistinen laittoi tulosteet pois laukun sivutaskuun, tarkoin taiteltuina, kuten hän aina laittoi asiakirjat joita ei vielä heittänyt pois. Taskussa oli jo Iisalmen terveyskeskuksen parkkipaikan muistiinpanot ja STM:n lausuntopyyntö, johon hän ei ollut vielä vastannut. Lompakon takana oli lippu johonkin konserttiin joka oli jo ohi. Hän ei muistanut oliko hän käynyt siellä.
"Heikura sanoi", Koistinen aloitti, "että niiden verotuotto on 11 miljoonaa vuodessa."
"Kenen?"
"Datakeskusten. Suurimmalla. Ja sitten suurin yksittäinen ALV-palautus on 240 miljoonaa."
"Se on eri suunta."
"On. Ja nyt niille annetaan lisää tukea. 30 miljoonaa vuodessa, kymmenen vuoden ajan."
"Kolmesataa."
"Niin."
"Mistä rahat?"
"Makeisveron korotus peruttiin. Niin piti keksiä jotain muuta. Päätettiin poistaa datakeskusten sähköverotuki."
Vatanen mietti tätä.
"Eli niiden oma verotuki poistettiin, jotta niille voitiin antaa isompi verotuki."
"Niin."
"Ja se isompi tuki on myöhässä."
"Vääntävät siitä kuka saa."
Vatanen nyökkäsi. Se ei näyttänyt hämmästykseltä. Se näytti siltä kuin hän olisi tunnistanut jonkin kaavan, jonkin rakenteen, jota hän oli nähnyt ennenkin eri muodossa.
"Tiedätkö miksi ne tekee niin?" hän sanoi.
"Kerro."
"Ei sen takia että ne ovat tyhmiä. Vaan koska joka portaalla on ihminen joka tekee sen mitä hänen pitää tehdä. Lakimies kirjoittaa lain joka on juridisesti pätevä. Virkamies soveltaa sitä oikein. Poliitikko äänestää sen läpi koska se on paketti. Yksikään heistä ei tee virhettä omassa ruudussaan."
Koistinen katsoi kahvikupiaan. Se oli tyhjä. Hän ei muistanut juoneensa sen tyhjäksi.
"SP-007", hän sanoi.
"Mitä?"
"Se paperi. Biologiset rajoitukset. Instituutiot perivät ne ihmisiltä."
Vatanen katsoi ikkunasta ulos. Satamassa liikkui iso rahtilaiva, hitaasti, kuin se ei olisi kiireinen minnekään. Sen kyljessä luki jotain venäjäksi mutta se ei ollut venäläinen laiva, vaan Liberian lippu peräytimessä.
"Niissä ei ole yksikään paha ihminen", Vatanen sanoi hiljaa. "Eikä yksikään tyhmä. Mutta järjestelmä tekee typerien ihmisten töitä."
Hetken he istuivat niin. Kahvila alkoi täyttyä lounasliikenteestä, satamasta ja toimistosta, kaikki tilaamassa erikoiskahveja latteiksi ja cappuccinoiksi, kukaan tilamatta pelkkää kahvia.
"Tiedätkö mikä minua häiritsee eniten?" Koistinen sanoi lopulta.
"Kerro."
"Se lomake. Kohta 4b."
"Miksi se?"
"Koska joku on kirjoittanut sen. Joku on istunut ja miettinyt, mitä kohtia tarvitaan. Ja hän on ajatellut, että megawattikynnys on järkevä. Ja se onkin järkevä — jos hakijalla on liittymä. Mutta jos hänellä ei ole, se ei vain toimi. Ja se ihminen ei ole koskaan kuvitellut, että joku ilman liittymää yrittäisi hakea."
"Koska kukaan ilman liittymää ei hae."
"Niin."
"Paitsi sinä."
"Paitsi minä."
Vatanen naurahti. Se tuli yllättäen, lyhyesti, mutta se oli aito. Koistinen katsoi häntä. Oli kulunut aikaa siitä kun Vatanen oli nauranut.
"Et edes hae mitään", Vatanen sanoi.
"En. Mutta halusin tietää voiko."
"Voiko?"
"Ei voi."
"Hyvä. Tiedät nyt."
Koistinen otti laukustaan tulosteet uudelleen, katsoi niitä hetken, ja laittoi ne takaisin. Ei heittänyt roskikseen. Se oli ehkä optimistista.
"Otetaanko toiset kahvit?" hän kysyi.
"Otetaan."
Vatanen nousi tiskille. Koistinen katsoi satamaan. Rahtilaiva oli lähtenyt. Satama näytti tyhjemmältä kuin äsken, vaikka siellä oli edelleen yhtä paljon laivoja.
WEM · EPP 0.23 · Normal · 14.02
Heinäkuu 2026 · Puhelinvastaaja · kello 09.13
Koistinen soitti heti aamulla, koska niin neuvottiin tekemään.
"Takaisinsoittopalvelu avautuu kello yhdeksän", oli sanottu edellisellä kerralla. Hän oli kirjoittanut sen paperille ja teipannut jääkaapin oveen magneetilla, jonka päällä luki KUOPION ENERGIA.
Nyt kello oli 09.13 ja puhelin oli kaiuttimella pöydällä. Vatanen istui ikkunan vieressä ja joi kahvia. Ulkona satoi hiljaa, sellaista kesäsadetta joka ei kastellut kunnolla mutta esti tekemästä mitään muuta.
Puhelinvastaaja puhui rauhallisella naisäänellä.
"Valitsemanne palvelu on tällä hetkellä ruuhkautunut. Pyrimme palvelemaan teitä mahdollisimman pian."
Koistinen nyökkäsi puhelimelle.
"Se on ensimmäinen."
"Mikä?"
"Toisto."
Vatanen hörppäsi kahvia. "Aiotko laskea?"
"Aion."
He istuivat hiljaa.
"Arvioitu odotusaika on yli viisi minuuttia."
"Toinen."
"Voitte käyttää myös digitaalisia palveluitamme osoitteessa—"
"Kolmas."
Vatanen katsoi sadetta.
"Kyllä ne nykyään osaa pyytää ihmistä pois jonosta kohteliaasti."
Koistinen ei vastannut. Hän kuunteli.
"Kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuja."
"Neljäs."
Kahvinkeitin naksahti keittiössä itsekseen pois päältä.
Koistinen oli herännyt seitsemältä tätä varten. Hän oli ottanut lääkkeet, syönyt puuron ja etsinyt valmiiksi Kela-kortin, vaikka ei sitä puhelimessa tarvittaisi. Hän piti järjestyksestä silloin kun jokin asia piti saada tehtyä. Se oli hänen tapansa pitää maailma koossa.
"Voitte käyttää myös digitaalista oirearviota."
"Viides."
Vatanen laski kupin pöydälle.
"Mitä sinä oikeastaan tarvitset?"
"Uuden ajan."
"Mihin?"
"Toiseen arvioon."
"Eikö ensimmäinen riittänyt?"
"Ei ne oikein tiedä mikä tässä on."
Vatanen nyökkäsi. Hän ei kysynyt enempää. Ei ollut hänen asiansa.
Puhelinvastaaja jatkoi.
"Palvelumme auttaa teitä mahdollisimman nopeasti."
"Kuudes."
Koistinen kaivoi vihkon esiin ja alkoi tehdä viivoja sivun reunaan. Yksi viiva jokaista toistoa varten.
"Sveitsiläiset mittaa junien myöhästymisiä sekunneissa", hän sanoi.
"Niin?"
"Me mitataan odottamista tunneissa."
"Arvioitu odotusaika on yli viisi minuuttia."
"Seitsemäs."
Sade tiheni hieman. Pihalla naapurin mies työnsi ruohonleikkuria märässä nurmessa ilman että kone oli käynnissä. Hän siirsi sitä katoksen alle.
Vatanen katsoi puhelinta.
"Huomaatko?"
"Mitä?"
"Se ei koskaan sano kuinka pitkä jono on."
Koistinen mietti tätä.
"Niin."
"Se sanoo vain, että odotus kestää."
Puhelin rätisi hetken. Sitten musiikki alkoi uudelleen. Hidas pianoversio jostain vanhasta pop-kappaleesta.
"Voitte käyttää digitaalisia palveluitamme."
"Kahdestoista."
"Paljonkohan ne säästi tällä?" Vatanen kysyi.
"Millä?"
"Että ihminen puhuu koneelle eikä toiselle ihmiselle."
Koistinen kohautti olkapäitään.
"Ei ne säästä rahaa."
"Mitä ne säästää?"
"Kontaktia."
Vatanen jäi miettimään sitä.
Puhelin jatkoi.
"Palvelumme auttaa teitä mahdollisimman nopeasti."
"Kahdeksastoista."
Koistinen sulki silmät hetkeksi. Ei väsymyksestä vaan keskittyäkseen kuuntelemaan, oliko äänessä mitään muutosta. Ei ollut. Sama rauhallinen ääni. Sama rytmi. Sama lupaus.
Mahdollisimman pian.
Sitten linja katkesi.
Ei varoitusta. Ei pahoittelua. Ääni vain loppui.
Keittiössä kuului jääkaapin hurina.
Koistinen katsoi puhelinta pitkään.
"Kauan meni?"
Vatanen vilkaisi seinäkelloa.
"Tunti."
"He katkaisee tunnin jälkeen."
"Näköjään."
Koistinen nyökkäsi hitaasti, kuin olisi juuri saanut jonkin asian vahvistettua. Hän avasi puhelimen selaimen ja kirjautui digitaaliseen oirearvioon pankkitunnuksilla.
Tunnistautuminen epäonnistui ensimmäisellä kerralla.
Toisella onnistui.
Lomake kysyi:
"Onko teillä hengenahdistusta?"
"Ei."
"Onko teillä rintakipua?"
"Ei."
"Onko oireenne äkillinen?"
Koistinen jäi miettimään.
"Kuinka pitkästä tulee ei-äkillinen?" hän kysyi.
Vatanen kohautti olkapäitään.
"Varmaan sitten kun ehtii jonoon."
Koistinen vastasi kysymyksiin huolellisesti. Hän luki jokaisen kohdan kahdesti. Hän ei halunnut tehdä virhettä, koska järjestelmät muistivat virheet paremmin kuin ihmiset.
Lopuksi ruudulle ilmestyi teksti:
"Suosittelemme ottamaan yhteyttä terveydenhuollon ammattilaiseen."
Sen alla oli sininen painike.
SOITA AJANVARAUKSEEN
Koistinen katsoi ruutua pitkään.
Vatanen nousi hakemaan lisää kahvia.
"Sanoinhan minä."
Koistinen ei vastannut heti.
Sade oli loppunut. Pihalla märkä asfaltti kiilsi vaaleana.
"Mitä nyt?" Vatanen kysyi.
Koistinen sulki puhelimen.
"Kai minä odotan."
Elokuu 2026 · Rantamökki · kello 20.33
Sähköposti tuli kello kahdeksalta kolmekymmentäkolme, sen Koistinen tiesi jälkikäteen kun tarkisti. Sillä hetkellä hän ei katsonut kelloa vaan järveä, joka oli tyyni ja vähän kullanvärinen siitä vinkkelistä josta aurinko laski elokuussa, hieman ennemmin kuin pitäisi mutta ei vielä hälyttävästi.
Puhelin pirahti.
Lausuntonne on vastaanotettu. Sosiaali- ja terveysministeriö kiittää osallistumisestanne lakiuudistusta koskevaan lausuntokierrokseen. Lausuntoja on saapunut yhteensä 847 kappaletta. Kaikki lausunnot käsitellään tasapuolisesti. Arvioitu käsittelyaika: 6–8 viikkoa.
Koistinen luki sen kahdesti. Sitten kolmesti, koska 847 oli iso luku ja hän halusi varmistaa ettei se ollut 84 tai 84,7 tai jotain muuta.
Se oli 847.
Vatanen istui laiturilla kengät jalassa vaikka Koistinen oli sanonut että laituri on märkä. Hänellä oli olut kädessä ja katse siinä kohdassa järveä missä hauki joskus hyppäsi mutta ei tänään.
"847", Koistinen sanoi.
"Mitä?"
"Lausuntoja tuli 847 kappaletta."
Vatanen joi oluttaan. "Se on paljon."
"On."
"Sinun oli yksi niistä."
"Oli."
"Kuinka pitkä se sinun oli?"
Koistinen mietti. "47 sivua. Liitteet mukaan lukien."
Vatanen nyökkäsi hitaasti, se nyökkäys joka ei tarkoittanut yhtymistä vaan laskemista. "Entä muut?"
"En tiedä. Ehkä lyhyempiä."
"Ehkä."
"Tai pidempiä."
"Epätodennäköistä."
Koistinen laittoi puhelimen taskuun ja istui Vatanen viereen laiturille. Märkyys tuntui heti housussa mutta se ei tuntunut tärkeältä. Järvi oli tyyni. Jossain kaukana naapurin mökiltä tuli grillihajua ja jotain iskelmää, sama kuin aina, sama kuin viime kesänäkin.
"Lukeeko joku ne?" Koistinen kysyi.
Vatanen mietti tätä kunnolla, niin kuin hän mietti asioita jotka ansaitsivat miettimisen. "Jonkun pitää."
"Niin pitää."
"Mutta se on 847 kappaletta."
"On."
"Jos jokainen on edes kymmenen sivua, se on 8 470 sivua."
"Minun oli 47."
"Niin. Jos jokainen on 47 sivua, se on lähes 40 000 sivua."
Koistinen ei ollut laskenut tätä. Se oli iso luku. Isompi kuin hän oli ajatellut.
"Se on kuin Kalevala", hän sanoi. "Monta kertaa."
"Niin."
"Tai kuin se Fingridin kehittämissuunnitelma."
"Pidempi."
He istuivat hiljaa. Grillihaju vahvistui hetkeksi, sitten tuuli vei sen.
"Tiedätkö mikä minua ilahduttaa?" Koistinen sanoi.
Vatanen katsoi häntä. Se oli harvinainen sana Koistiselta, ilahduttaa.
"Kerro."
"Se että niitä tuli 847. Se tarkoittaa, että 846 muutakin ihmistä kirjoitti jotain. 846 ihmistä ajatteli, että se kannattaa. Että joku lukee."
"Tai että saa sanoa ääneen."
"Niin. Tai vain sen. Saa sanoa ääneen."
Vatanen joi viimeisen kulauksen oluestaan ja asetti tyhjän pullon laiturille pystyyn niin kuin hän aina teki, vaikka se kaatui aina. Se kaatui nytkin. Hän ei nostanut sitä.
"Minulla on yksi kysymys", Vatanen sanoi.
"Niin."
"Se 47 sivuasi. Oliko siinä oikeita asioita?"
"Oli."
"Hyviä asioita?"
"Minusta kyllä."
"Sellaisia joita et muuten olisi sanonut kenellekään?"
Koistinen mietti. "Joitakin."
"Sittenhän se kannatti."
Koistinen katsoi järvelle. Aurinko oli melkein poissa, vain viiva kultaa horisontin yläpuolella. Puhelin ei pirannut enää. 847 lausuntoa odottivat jossain palvelimella, käsittelyajan sisällä, tasapuolisesti.
"Tiedätkö mitä minä teen?" hän sanoi.
"Mitä?"
"Minä lähetän heille kysymyksen. Kysyn, onko heillä tarvetta lausunnoille myös ensi kierroksella."
Vatanen katsoi häntä. Sitten hän nauroi — pidemmin kuin Kotkassa, kunnollisesti, se nauru joka tulee kun jokin on yhtä aikaa tyhmää ja täsmälleen oikein.
"Teet niin."
"Teen."
"Ja he vastaavat."
"He vastaavat. Automaattisesti. Kuuden viikon sisällä."
"Kiittäen osallistumisestasi."
"Kiittäen osallistumisesta."
Hämärä laskeutui. Jossain lähellä sammuivat naapurin grillin hiilet, yksi kerrallaan, ja sen jälkeen tuli se hiljaisuus joka ei ollut tyhjä vaan täynnä jotain mitä ei tarvinnut nimetä.
"Haetaanko toiset?" Vatanen kysyi.
"Haetaan."
WEM · EPP 0.23 · Normal · 21.02
Toukokuu 2026 · WEM · EPP 0.20 · Normal · kello 20.14
Vatanen oli sammuttanut television. Koistinen ei ollut kysynyt miksi. Oli vain kaatanut kahvia ja odottanut.
"Katsotko sä enää sitä A-studiota?" Vatanen kysyi.
"En."
"Miksi et?"
"Koska siellä puhutaan yhtä aikaa."
"Niin."
"Ja ne keskeyttää toisiaan."
"Niin."
"Ja sitten kun ne on keskeyttäny, ne ei enää muista, mitä ne oli sanomassa."
Vatanen nyökkäsi. "Se on ku se junakopit."
"Mitä junakopit?"
"Hengaillaan. Siinä ne istuu eri kopissa. Jokainen ajattelee rauhassa. Sitten ne avaa luukun ja sanoo jotain. Ja kukaan ei oo keskeyttämässä."
Koistinen mietti. "Senkö takia se on parempi?"
"Sen takia. Ja myös siksi, että siinä ei oo asialistaa. Ne puhuu siitä mitä haluaa."
"A-studiossa on asialista."
"A-studiossa on liikaa asialistaa."
Koistinen hymähti. Se oli harvinaista.
"Mä luin jostain", hän sanoi, "että valtiovarainministeri puhui kompostitarkastajista."
"Mitä niistä?"
"Että ne on ongelma. Ja sähköpyörät."
"Sähköpyörät?"
"Ne on kuulemma uhka."
"Millä tavalla?"
"Ei sitä jutussa kerrottu."
He istuivat hiljaa. Järvi oli tyyni. Pihavalo paloi.
"Mä oon miettiny", Koistinen sanoi, "että meillä on täällä 131-sivuinen kehyskertomus. Siinä lukee miten rahat jaetaan. Ja sitten meillä on A-studio, jossa seitsemän ihmistä huutaa toistensa päälle. Ja sitten meillä on sosiaalinen media, jossa kansanedustajat kinastelee keskenään siitä kuka sanoi mitäkin kolme vuotta sitten."
"Ja se kompostitarkastaja."
"Ja se kompostitarkastaja."
Vatanen heitti löylyä.
"Tiedätkö mikä tässä on huvittavinta?"
"Kerro."
"Kukaan ei lue sitä kehyskertomusta."
Koistinen mietti. "Ei lue."
"He vaan tekee siitä tiedotteen. Ja sitten ne taputtelee itseään selkään."
"Ja leikkaa."
"Ja leikkaa. Terveydestä, koulutuksesta, hyvinvointialueilta."
"Muttei kompostitarkastajilta."
"Ei."
Koistinen kaatoi kahvia. Termari alkoi olla tyhjä.
"Mitä me tehdään?"
"Me ei tehdä mitään. Me katsotaan vierestä."
"Se on aika surullista."
"On. Mutta se on totta."
Vatanen ojensi puhelimen. WEM-monitori näytti EPP:tä 0.20. Normal.
"Tämä mittari näyttää hyvältä."
"Näyttää."
"Se on toukokuu."
"On."
"Entä tammikuu?"
"Silloin kysytään uudelleen."
Koistinen nyökkäsi.
"Laitetaanko sauna?"
"Laitetaan."
He nousivat. Puhelin jäi pöydälle. Valo sammui itsekseen.
Järvi oli tyyni. Toukokuu oli helppo.
Toukokuu 2026 · WEM · EPP 0.20 · Normal · kello 21.40
Radio oli päällä. Koistinen ei ollut sammuttanut sitä, vaikka hän ei varsinaisesti kuunnellutkaan. Se oli taustalla, kuten jääkaapin hurina tai tuulen suhina.
Sieltä tuli uutinen. Jostain EU-direktiivistä. Palkka-avoimuudesta.
”Kyselyssä lähes kaksi kolmasosaa naisista uskoo, että uusi sääntö lisää avoimuutta lähivuosina. Miehistä näin ajattelee alle puolet.”
Vatanen laski sanomalehden.
”Kuulitko?”
”Kuulin.”
”Miksi miehet ei usko?”
”Koska niillä ei ole tarvetta.”
Koistinen mietti tätä.
”Ne, joita se ei kosketa, ei usko että se on ongelma.”
”Niin.”
”Vaikka se on.”
”Niin.”
He istuivat. Kello tikitti.
Vatanen jatkoi.
”Se on sama juttu sähkökatkoissa.”
”Miten niin?”
”Ne, joilla on aggregaatti, ei usko että sähkö loppuu.”
”Mutta meillä on aggregaatti.”
”On. Ja me uskotaan.”
”Koska me tiedetään, mitä tapahtuu jos se loppuu.”
”Niin.”
Koistinen hörppäsi kahvia.
”Ja ne, jotka ei usko, ei oo koskaan ollu ilman.”
”Ei.”
”Eikä ne usko ennen kuin on.”
”Sitten on liian myöhäistä.”
Koistinen nyökkäsi hitaasti.
”Tämä on se mittausvaje”, hän sanoi.
”Mikä?”
”Se ACI:n juttu. Kolme vajetta. Ensimmäinen on se, että ongelmaa ei mitata.”
”Miten tämä liittyy mittaamiseen?”
”Sitä mitataan. Palkkaeroja mitataan koko ajan.”
”Jaa.”
”Mutta se, että se on rakenteellista – se ei näy missään. Se on vaan tilasto. Se ei ole paine.”
”Kelle?”
”Niille, jotka vois tehdä asialle jotain.”
Vatanen katsoi ulos. Järvi oli musta.
”Ja sitten se toinen vaje on sanktio.”
”Jos ei tee mitään, ei seuraa mitään.”
”Niin.”
”Eli kannattaa odottaa.”
”Kannattaa. Kunnes EU pakottaa.”
”Ja sitten kolmas on korjausvaje.”
”Silloin on jo myöhäistä.”
He olivat hiljaa. Radio puhui edelleen. Joku asiantuntija selitti, miksi Suomi eroaa muusta Euroopasta.
”Tässä maassa on rakenteellista epätasa-arvoa”, asiantuntija sanoi.
Koistinen sammutti radion.
”Se on se sama”, hän sanoi.
”Mikä?”
”Se, että kaikki tietää, mutta kukaan ei tee.”
”Koska ne, jotka tietää, ei oo niitä, jotka päättää.”
”Ja ne, jotka päättää, ei usko.”
”Koska se ei kosketa niitä.”
”Niin.”
He istuivat laiturilla. Järvi oli tyyni. Toukokuu oli lämmin. Aggregaatti seisoi pihalla, täynnä bensaa, odottamassa sitä päivää jolloin sitä tarvitaan.
”Laitetaanko sauna?”
”Laitetaan.”
Perustuu: EU:n palkka-avoimuusdirektiivi, sukupuolten väliset erot uskomuksissa, ACI:n kolmen vajeen malli (CN-007), Vatanen ja Koistinen
Heinäkuu 2026 · WEM · EPP 0.20 · Normal · kello 21.12
Kesä oli saapunut hitaasti, mutta nyt se oli täällä. Järvi oli lämmin. Rannassa polskutti naapurin lapsia. Jossain kaukana mökkirannasta soi joku vanha iskelmä. Koistinen istui laiturilla, kalja kädessä. Vatanen luki kirjaa.
"Sähkön hinta on nollassa", Koistinen sanoi.
"Niin on."
"Tuulee. Aurinko paistaa. Vesivoimaa on."
"On."
"Mikään ei näy missään."
Vatanen kohautti olkapäitään. "Kesä."
"Niin. Kesä. Silloin ei tarvitse miettiä."
"Ei."
Koistinen joi kaljansa puoleen väliin. Laski pullon laiturin reunalle.
"Mä oon miettiny", hän sanoi, "että kuka näitä asioita miettii, kun kesä on."
"Ei kukaan."
"Eikö ne lomalla?"
"Ne on lomalla. Virkamiehet, ministerit, eduskunta. Kaikki on lomalla."
"Ja sitten kun syksy tulee, ne alkaa miettimään uudelleen."
"Niin ne tekee."
"Ja ne alkaa siitä mihin ne jäi."
"Niin."
Koistinen katsahti Vatasta. "Mutta ne ei jääny mihinkään. Ne vaan lähti lomalle."
"Niin."
"Eikä kukaan jatkanut."
"Ei."
Koistinen joi loput kaljasta. Pullo oli tyhjä. Hän pyöritteli sitä käsissään.
"Me ollaan ku eletään sellasessa talossa", hän sanoi, "jossa palovaroitin on rikki. Mutta ei polta. Ja sitten kun tulee loma, me vaan lähdetään mökille. Ja ajatellaan, että kyllä se talo siellä seisoo."
"Niin ajatellaan."
"Ja sitten kun tulee talvi, me ihmetellään, että miks se on palanu."
"Niin."
Vatanen sulki kirjan. Se oli joku dekkari. Ei muista kuka sen oli kirjoittanut.
"Mutta ei se pala tänä talvena", hän sanoi.
"Sitä ei voi tietää."
"Ei voi. Mutta se on epätodennäköistä."
"Toivottavasti."
He istuivat hiljaa. Lapsien äänet olivat vaienneet. Järvi oli tyyni. Jossain lauloi rastas. Se lauloi samaa säveltä uudestaan ja uudestaan.
"Laitetaanko sauna?"
"Ei nyt. On liian kuuma."
"Sitten myöhemmin."
"Myöhemmin."
Syyskuu 2026 · WEM · EPP 0.21 · Normal · kello 14.33
Koistinen oli saanut kirjeen. Se oli tullut postissa, mutta se ei ollut se mikä hämmästytti. Hämmästytti se, että kirjeessä luki jotain.
Vatanen tuli saunasta, hiukset märät, pyyhe olalla.
"Mitä siinä sanotaan?"
"Ei sitä voi tietää."
"Luitko sen?"
"Luin. Mutta sitä ei voi tietää."
Koistinen istui keittiön pöydän ääressä. Edessä oli A4, mustaa valkoisella, ja sinetti ylhäällä oikealla. Vatanen vilkaisi tekstiä. Se oli tuttu. Niitä tulee aina joskus. Sellaisia joissa lukee jotain, mutta ei mitään.
"Lue se ääneen", Vatanen sanoi ja istuutui vastapäätä.
Koistinen hyväksyi haasteen.
"Asia: Valtioneuvoston selonteko kansallisesta energia- ja ilmastostrategiasta (VNS 8/2025). Talousvaliokunnan mietintö."
"Lue se kohta, missä se päätetään."
"Ei siinä ole sellaista."
"Ei ole?"
"Ei."
Vatanen nyökkäsi. Kyllä. Sellainen päätös, jota ei ole. Kuuluu asiaan.
"Sitten siinä sanotaan", Koistinen jatkoi, "että mietintö on lähetetty eduskunnalle tiedoksi."
"Mitä se tarkoittaa?"
"Että he ovat saaneet sen."
"Ja sitten?"
"Ja sitten asia on käsitelty."
Vatanen nousi hakemaan kahvia. Keittiössä kello tikitti. Se oli mekaaninen. Sellainen, jota ei tarvinnut koskaan säätää.
"Mites se nyt oli", hän sanoi palatessaan, "se kaava jonka mukaan tässä maassa päätetään."
"Ei meillä ole sellaista", Koistinen sanoi.
"On meillä."
"Se on: toimeksianto, lausunnot, valmistelu, käsittely, päätös."
"Entä toimeenpano?"
"Se tulee myöhemmin."
"Koska?"
"Ehkä."
He istuivat hiljaa. Kahvi oli kuumaa mutta Koistinen ei juonut.
"Joku päivä", hän sanoi, "mä haluaisin nähdä sen hetken, jolloin se päätös oikeasti tapahtuu."
"Mitä se tarkoittaisi?"
"Että joku sanoo: 'Tämä on meidän asia. Me tehdään tämä.'"
Vatanen katsoi ikkunasta järvelle. Se oli syyssininen. Aallot liikkuivat, mutta eivät minnekään.
"Silloin", hän sanoi, "vastuu on tehty."
Koistinen antoi käden olla. Kirje jäi pöydälle, sinetti ylhäällä, teksti mustaa valkoisella.
Päivä oli muuttumassa illaksi. Järven pinta tasoittui. Kello tikitti keittiössä.
"Laitetaanko sauna?"
"Laitetaan."
Lokakuu 2026 · WEM · EPP 0.19 · Normal · kello 20.17
Sauna oli lämmin. Vatanen oli heittänyt löylyä juuri sopivasti, ei liikaa, ei liian vähän. Koistinen istui lauteilla ja katsoi ikkunasta järvelle. Se oli musta. Taivas oli musta. Ei erottanut missä vesi loppui ja ilma alkoi.
"Tiedätkö, mä olen miettinyt", Koistinen sanoi.
"Mitä?"
"Sitä että joku on laskenut kaiken."
Vatanen odotti.
"Sähkön hinta. Lääkkeiden hinta. Puhelinjonon hinta. Sen ajan, kun ihminen odottaa vastaajassa – se on laskettu jossain. Joku on miettinyt, että tunti on kohtuullinen odotus. Sitten sen jälkeen linja katkaistaan."
"Kuka laskee?"
"Ne jotka suunnittelee."
"Mitä ne laskee?"
"Sen, että ei kannata lisätä toista työntekijää."
Vatanen heitti löylyä. Kiuas sihisi. Se oli ainoa ääni pitkään aikaan.
"Ja sitten", Koistinen jatkoi, "kun sä odotat, se ei ole kenenkään työvuorossa. Se ei ole kenenkään laskulla. Se on vain... aikaa."
"Joka kuluu."
"Joka kuluu, eikä se palaa."
Vatanen nyökkäsi.
"Niin se on."
Koistinen katsoi kattoon. Lautojen välissä näkyi tummuutta.
"Mä olen odottanut nyt kolme kuukautta."
"Mitä?"
"Sitä että joku soittaa."
"Soittaako?"
"Ei."
He istuivat hiljaa. Löyly alkoi laantua. Vatanen ei heittänyt lisää.
"Ne laskee väärin", hän sanoi lopulta.
"Mitä ne laskee väärin?"
"Sen, että odottamisella on hinta."
"Ei se näy kassassa."
"Ei näy. Mutta se on silti siellä."
Koistinen katsahti Vatasta. Ei kysynyt mitä se tarkoittaa. Tiesi.
"Joku päivä", Vatanen sanoi, "se hinta erääntyy. Ja sitten ihmetellään, mistä tämä tuli."
"Mistä se tulee?"
"Siitä, että kaikki odotti. Ihmiset odotti. Järjestelmä odotti. Ja sitten ei enää voinut odottaa."
Koistinen hengitti syvään. Löyly oli jo melkein hävinnyt.
"Laitetaanko lisää?"
"Laitetaan."
Syyskuu 2026 · WEM · EPP 0.28 · Tight · kello 19.36
Koistinen oli ladannut CN-007:n puhelimeensa ja lukenut sen kolmesti. Nyt hän istui laiturilla ja katsoi järvelle. Vatanen tuli saunalta, pyyhe olalla.
"Mitä sä luet?"
"Tätä ACI:n juttua. Kolme vajetta."
"Mitä se tarkoittaa?"
"Se tarkoittaa, että meillä on ongelma. Sille on nimi."
Vatanen istui viereen. Koistinen luki ääneen.
"Ensimmäinen este on mittausvaje. Kriittistä muuttujaa ei mitata osana päätöksentekoa. Sähköjärjestelmän kestävyyttä pitkittyneessä pakkasjaksossa ei seurata budjettiprosessissa."
"Meillä on WEM", Vatanen sanoi.
"On. Mutta kukaan ei katso sitä."
"Paitsi me."
"Paitsi me."
Koistinen jatkoi.
"Toinen este on sanktiovaje. Koska ongelmaa ei mitata, sen pahenemisesta ei seuraa sanktiota. Kapasiteettimekanismin viivästyminen ei vaikuta valtion lainanoton kustannuksiin."
"Radiossa sanottiin", Vatanen sanoi, "että OL3 on huollossa kuusi viikkoa."
"Lokakuun loppuun asti."
"Niin. Ja sitten ne alkaa varautumaan talveen."
"Jossain vaiheessa."
Koistinen luki lisää.
"Kolmas este on korjausvaje. Ilman mittaria ja sanktiota korjaus jää odottamaan pakottavaa tapahtumaa."
"Kuten sähkökatkoa."
"Tai että SE1 on täynnä."
"Tai että tehoreservi on tyhjä."
"Se on jo tyhjä."
"On."
He istuivat hiljaa. Järvi oli tyyni. Jossain kaukana, siellä missä tie kääntyi, joku ajoi ohi. Valot hävisivät metsään.
"Mattila", Koistinen sanoi.
"Mitä Mattilasta?"
"Se sanoi, että sähkö ei Suomesta lopu."
"Niin. Datakeskusten osalta. Normaalioloissa."
"Ja sitten se sai palkinnon."
"Niin sai."
Koistinen laski puhelimen polvelleen. "Tässä sanotaan, että Orpo tilasi datakeskusselvityksen, ei sähköjärjestelmäselvitystä. Mattila vastasi kysymykseen joka hänelle esitettiin."
"Kukaan ei kysynyt oikeaa kysymystä."
"Niin."
Vatanen heitti löylyä. Kiuas oli lämmin, mutta sauna ei ollut vielä valmis.
"Mitä me nyt tehdään?" Koistinen kysyi.
"Me ei tehdä mitään. Me luetaan näitä papereita."
"Ja sitten?"
"Ja sitten me puhutaan niistä."
"Kenelle?"
Vatanen kohautti olkapäitään.
"Ei kenellekään. Tai meille."
Koistinen nyökkäsi. Se riitti.
"Laitetaanko sauna?"
"Laitetaan."
Lokakuu 2026 · WEM · EPP 0.33 · Tight · kello 22.35
Radio oli päällä. Ei siksi, että kukaan oikeasti kuuntelisi. Enemmän siksi, että se täytti hiljaisuuden. Koistinen istui keittiön pöydän ääressä ja laski päiviä kalenterista. OL3 oli ollut pois päältä nyt 22 päivää. Se oli kirjattu sinne, punaisella tussilla. 4.10.2026 lokakuun täysikuu ja ikuinen pimeys. Tehoa ei näkynyt.
Vatanen heitti löylyä. Kiuas sihisi. Siinä oli ainakin energiaa.
"Etkö sinä jo lakkaa laskemasta", hän kysyi.
"En", Koistinen sanoi. "Se on pois päältä. Minä lasken. Joku sentään pitää kirjaa."
"Se on kone. Se tulee takaisin."
"Joku päivä."
"Se on jo loppukuu. Se tulee ihan kohta."
Koistinen kohautti olkapäitään. "Siihen asti meillä on vihreää siirtymää ja hyvää tahtoa."
Radio rätisi. Vatanen käänsi ääntä hieman pienemmälle, mutta ei sammuttanut. Sieltä tuli Ylen Ykkösaamu uusintana. Joku ministeri selitti jotain sähkön hinnasta.
"Sähkön hinta heiluu", ministeri sanoi kaiuttimesta. "Uusiutuvat aiheuttaa hintaherkkyyttä."
"Ei hitto", Vatanen mutisi. "Kuka ois uskonu."
"Tarvitaan lisää perusvoimaa ja säätövoimaa", ministeri jatkoi. "Turve on pahan päivän varalle."
Koistinen kohotti kulmiaan.
"Puhuiko hän juuri turpeesta?"
"Puhui."
"Onko hän ihan tosissaan?"
"On. Se on ministeri."
Koistinen nauroi. Se oli lyhyt, kuiva nauru, mutta se oli aito.
"Turpeella", ministeri sanoi, "on vientimarkkinat."
"Vientimarkkinat", Vatanen toisti hitaasti, ikään kuin maistellen sanaa.
"Se on kontroversiaali aihe", ministeri sanoi. "Mutta se on mun näkemykseni."
Koistinen katsoi Vatasta. "Onko tämä nyt sitä valtion johtamista?"
"Tämä on sitä, että joku sanoo ääneen mitä ajattelee. Ei se vielä tee siitä politiikkaa."
"Eikö se tee?"
"Ei. Politiikkaa on se, että joku toinen sanoo sille ei."
Ministeri jatkoi yhä turpeen ihanuudesta. Vesivoimasta ja akuista ja siitä, miten kaikki on vaikeaa.
Koistinen sammutti radion.
"Olis pitäny sammuttaa aiemmin."
"Joo."
He istuivat hiljaa. Järvi oli musta. Jossain etelässä OL3 oli edelleen pois päältä, ja jossain, kaukana, joku saattoi oikeasti uskoa turpeeseen.
Kello kävi. Kahvi loppui. He menivät jo saunaan.
Saunassa istuessaan Koistinen mietti ministerin sanoja. "Kontroversiaali aihe". "Vientimarkkinat".
"Tämä maa on menettänyt järkensä", hän sanoi.
"Ei se ole menettänyt", Vatanen vastasi. "Se on lomalla. Aivan kuten me olimme heinäkuussa."
"Kun joku on lomalla, se ei tarkoita, että se on tyhmä."
"Eikö?"
"Ei. Se tarkoittaa, että kukaan ei ole kotona."
Löyly oli kuumaa, mutta Koistinen ei enää tuntenut sitä.
Radio oli hiljaa, mutta siitä puuttui jotain. Se oli se pieni valo, joka kertoo, että laite on valmiustilassa. Se paloi.
Puhelin oli pöydällä. Se ei ollut soinut pitkään aikaan.
Koistinen ei muistanut, oliko hän koskaan antanut sille lupaa olla hiljaa.
Kello oli paljon. Koistinen olisi voinut nousta ja soittaa jonnekin, mutta hän ei tiennyt, kenelle. Sitä paitsi kello oli paljon. Kukaan ei vastaa enää. Eivätkä he soita takaisin.
Hän oli odottanut sitä puhelua nyt kolme kuukautta.
Terveyskeskukseen oli soitettu heinäkuussa. Digilomake oli täytetty elokuussa. Kysymyksiin oli vastattu. Oireet oli kuvailtu.
Ja sitten ei mitään.
Ei puhelua. Ei kirjettä. Ei edes tekstiviestiä.
Et ole jonossa. Et myöskään ole joutunut jonosta. Olet jossain, missä jonot eivät ulotu.
Koistinen oli usein miettinyt, oliko hän vastannut lomakkeeseen väärin. Ehkä hänen pitäisi vastata toisin, jotta joku soittaisi.
Onko teillä rintakipua? Ei.
Onko teillä hengenahdistusta? Ei.
Onko oireenne äkilliset? Epäillä.
Vatanen heitti löylyä. Se oli kuuma, kuten aina.
"Jos kuolen tähän", Koistinen sanoi, "Älä soita häkeen. Täytä vaan se lomake uudestaan."
"Voisiko siihen jonoon soittaa?"
"Ei voi."
"Minä voin koittaa."
"Älä vaivaudu. Se ei ole meille."
Vatanen katsahti häntä.
"Se on niille, jotka hoitaa jonotusta. Me ei olla siellä."
"Missä me ollaan?"
"Koneen ulkopuolella. Jossain siellä reunalla, missä algoritmi ei yllä."
Ulkona tuuli alkoi nousta. Koistinen kuuli sen, miten ikkuna helisi hiljaa.
Hän oli jo melkein nukkumassa, kun puhelin soi.
Se ei ollut mikään odotettu numero. Se ei ollut terveyskeskus.
Näytössä luki: Fingrid. Hän ei ollut koskaan tallentanut sitä, mutta se oli siellä. Ehkä se oli tallentunut automaattisesti, kun hän oli kerran katsonut jotain tiedotetta.
Hän otti puhelimen.
"Haloo."
"Terve. Soitellaan tässä, kun teillä on taajama-aggregaatti."
"Mitä?"
"Aggregaatti. Teillä on semmonen. Me ollaan katottu teidän tiedot."
Koistinen oli hiljaa.
"Teidän naapurissa on yksi pienjännitemuuntamo. Jos tulee se päivä — no, te tiedätte. Älkää sytyttäkö konetta ennen kuin me ilmoitetaan."
"Miksi te soitatte minulle?"
"Koska te olette siellä."
Se oli lyhyt soitto. Vatanen nukkui jo, tai sitten hän vain teeskenteli.
Koistinen laski puhelimen pöydälle. Se oli ainoa puhelu, jonka hän oli saanut tänä syksynä.
Hän ei ollut varma, oliko se se puhelu, jota hän oli odottanut.
Mutta se oli jotain.
Lokakuu 2026 · WEM · EPP 0.33 · Tight · kello 15.10
Radio oli päällä. Se oli Ylen suora lähetys. Ministeri kertoi hallituksen uudesta turve-innovaatiosta.
"Me käynnistämme nyt kotimaisen kaasuturbiiniohjelman."
Koistinen, joka oli vasta astunut sisälle saunalta, jäi ovelle seisomaan. Pyyhe olalla. Vesi tippui hiuksista hänen otsalleen.
"Turpeesta tehdään biokaasua."
Vatanen kohautti toista kulmakarvaansa.
"Ja sitten sillä käynnistetään turbiineja. Kun tuulee vähän, turbiini käy kaasulla. Kotimaisella. Ja jos ei ole kaasua, se käy vaikka turpeella. Tai molemmilla. Meillä on tässä systeemi, joka on aika joustava."
Koistinen meni istumaan.
"Mitä se sanoi?"
"Sanoi, että ne rakentaa kaasuturbiineja."
"Millä rahalla?"
"Sillä 18 miljoonalla, jonka se haki kehysriihestä."
Vatanen kaatoi kahvia. Yleensä hän ei tarjonnut, mutta tämä oli poikkeus.
"Tiedätkö, mitä se muistuttaa", hän sanoi.
"Sitä, kun joku ostaa kalliin ruohonleikkurin, mutta ei ole ruohoa."
"Tai kun se mies osti sen auton."
"Sen, joka oli jo leikattu."
Koistinen otti kupin. Se oli kuuma.
Radiossa ministeri jatkoi. Se selitti, miten turpeen energiasisältö saadaan talteen ilman hiilidioksidipäästöjä. Se puhui kiertotaloudesta, kotimaisesta polttoaineesta, huoltovarmuudesta.
Vatanen hymähti.
"Olisko se sama teknologia kuin se, millä tehdään jotain tyhjästä?"
"Sitä kutsutaan alkemiaksi", Koistinen sanoi.
"Ai niin. Alkemia. Sehän se olikin."
Kello tikitti. Radiossa ministeri alkoi puhua kustannustehokkuudesta.
"Se sanoi, että tämä on kilpailukykyistä", Vatanen totesi.
"Verrattuna mihin?"
"Siihen, että ei tehdä mitään."
"No se on totta."
Koistinen nauroi, mutta se oli lyhyt ja kuiva.
"Kuule", hän sanoi, "Minä laskin jotain tossa."
"Laske vaan."
"Yks kaasuturbiini. Se maksaa. Siihen tarvii kaasua, jota ei ole. Sitten se kehitetään. Sitten rakennetaan. Sitten ajetaan. Sitten puhdistetaan. Sitten huolletaan."
"Entä sitten?"
"Sitten se on valmis sinä päivänä, kun sähköä on jo tarpeeksi."
Radiossa ministeri lopetti puheensa ja alkoi vastata kysymyksiin. Toimittaja yritti kysyä, miksi tähän ei panostettu kymmenen vuotta sitten. Ministeri ei vastannut.
Se siirtyi puhumaan maakuntien elinvoimasta.
Vatanen sammutti radion.
"Tästä ei tule mitään", hän sanoi.
"Niin. Tästä ei tule mitään."
He joivat kahvia.
Lokakuu 2026 · WEM · EPP 0.33 · Tight · kello 20.05
Radio oli vielä päällä. Nyt siellä ei puhuttu turpeesta eikä kaasuturbiineista. Nyt siellä haastateltiin tutkijaa, joka selitti vihreiden kannatuksen nousua.
"Puolue on herännyt talvihorroksesta", tutkija sanoi.
Koistinen lusikoi keittoa.
"Mikä vihreitä vaivaa?" hän kysyi.
"Niillä on erilaisia näkemyksiä taloudesta", Vatanen luki puhelimestaan. "Ja ne on sitoutunut velkajarruun. Paitsi vasemmistoliitto."
"Sehän on selvä juttu."
"Ja sitten se Virran ja Rydmanin kohtaaminen A-studiossa. Se oli kuulemma aika kipakka."
"Mitä ne sanoi?"
"En tiedä. En katsonut."
"Kukaan ei katsonut."
"Joku kattoo. Muuten siitä ei puhuttaisi."
Koistinen kohautti olkapäitään. Kaikki nämä puolueet, kaikki nämä ohjelmat, kaikki nämä selitykset. Niillä ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Vatanen kuitenkin jatkoi.
"Vihreät on löytänyt äänensä. Ne on valmiita vaihtoehdoksi sekä siniselle että punaiselle hallitukselle."
"Mitä se tarkoittaa?"
"Ei sitä tiedä kukaan. Mutta se kuulostaa hyvältä."
Koistinen tyhjensi lautasensa.
"Meillä on täällä ongelma", hän sanoi. "Sähkö loppuu. Terveyskeskuksessa on jono. Kukaan ei soita."
"Sitten tulee vihreät ja sanoo, että heillä on ratkaisu."
"Onko?"
"Ei. Mutta ne sanoo, että ne voisi olla osa ratkaisua."
"Siis ne haluaa olla mukana."
"Niin. Se on tärkeintä."
He istuivat hiljaa. Järven takana alkoi sataa. Vettä.
"Tiedätkö, mikä olisi oikea ratkaisu?" Koistinen sanoi.
"Kerro."
"Joku sanoo, mitä se oikeasti on."
"Se ei toimi politiikassa."
"Ei. Se ei toimi. Siellä puhutaan uudella kielellä. Kaikki kuulostaa uudelta, mutta asiat pysyy samana."
Vatanen nyökkäsi.
"NewSpeak", hän sanoi.
"Mitä?"
"George Orwell. Isoveli valvoo. Siinä muutetaan kieltä niin, ettei voi ajatella vääriä ajatuksia."
"Meillä on sama", Koistinen sanoi. "Kestävä kasvu. Vihreä siirtymä. Joustava systeemi."
"Aktiivimalli."
"Työllisyyspaketti."
"Kapasiteettimekanismi."
Koistinen nauroi. Se oli lyhyt, katkera.
"Se viimeinen on paras. Sitä ei ole ees vielä olemassa. Mutta siitä puhutaan."
"Se tulee", Vatanen sanoi. "Joku päivä."
"Koska?"
"En tiedä."
Hiljaisuus.
"Ehkä se tulee sitten kun mikään muu ei enää toimi."
"Niin ne sanoo aina."
Radio jäi päälle. Ne selitti siellä jotain eduskuntaryhmien tunnelmista.
Koistinen sammutti sen.
Marraskuu 2026 · WEM · EPP 0.20 · Normal · kello 22.04
Vatanen seisoi laiturilla. Ei istunut. Koistinen huomasi sen heti, kun tuli kahvien kanssa.
"Jotain on."
Vatanen ei vastannut. Katsoi järvelle. Se oli marraskuun musta, ei heijastanut mitään.
"Se on se päätös", hän sanoi lopulta.
"Mikä päätös?"
"Se jota me odotettiin."
"Tuliko se?"
"Ei."
Koistinen asetti termarin laiturin penkille ja istui. Vatanen ei istunut vieläkään.
"Miten sä tiedät, ettei se tule?"
"Koska se on jo tehty."
"Milloin?"
"Se tehdään aina silloin, kun kukaan ei ole päättänyt mitään."
Koistinen mietti tätä.
"Eli se on päätös olla päättämättä."
"Niin. Se on se päätös joka on kaikkein sitovin."
"Kuka sen teki?"
"Kaikki. Ja ei kukaan."
Vatanen kääntyi. Koistinen odotti.
"Se menee niin", Vatanen aloitti, "että joku ehdottaa jotain. Toinen sanoo, että se ei kuulu meille. Kolmas sanoo, että asia vaatii lisäselvitystä. Neljäs sanoo, että odotetaan vielä. Viides ei sano mitään."
"Ja sitten?"
"Ja sitten aika kuluu. Ja se on päätös."
He olivat hiljaa. Järven pinta ei liikkunut. Termari höyrysi, mutta kumpikaan ei kaatanut kahvia.
"Onko se laiton?" Koistinen kysyi.
"Ei."
"Onko se väärin?"
"Ei."
"Mikä se sitten on?"
Vatanen istui vihdoin.
"Se on se tapa, jolla me teemme asiat täällä. Me odotetaan, että joku muu tekee. Ja kun kukaan ei tee, me sanotaan, että asia on hankala."
"Ja sitten?"
"Ja sitten me unohdetaan koko asia."
Koistinen katsoi termaria. Ei koskenut siihen.
"Mä luulin, että päätös on se kun joku sanoo 'nyt'."
"Niin on. Mutta meidän järjestelmässä päätös on se, kun viimeinenkin unohtaa."
He istuivat. Marraskuun tuuli kävi, mutta ei puhaltanut kunnolla. Se oli sellaista tuulta, joka vain muistuttaa että kylmä on tulossa, mutta ei vielä tee mitään.
"Mitä nyt?" Koistinen kysyi.
"Ei mitään. Me odotetaan seuraavaa."
"Mihin asti?"
"Kunnes joku sanoo 'nyt'. Tai kukaan ei muista enää, mitä oltiin odottamassa."
Koistinen nyökkäsi hitaasti.
"Se on aika surullista."
"On."
Vatanen otti termarin ja kaatoi kahvia.
"Mutta se on totta", hän sanoi. "Ja totuus on usein surullista. Se ei tee siitä vähemmän totta."
He joivat kahvia. Se oli lämmin. Se oli ainoa lämmin asia koko laiturilla.
"Laitetaanko sauna?"
"On se jo lämpimänä."
"Hyvä."
Joulukuu 2026 · WEM · EPP 0.22 · Normal · kello 00.12
Jää tuli hiljaa. Se ei paukkunut, ei voinut sitä vastaan. Se vain kasvoi rannoista kohti keskustaa, yön aikana, kun kukaan ei katsonut. Aamulla Koistinen huomasi sen. Hän seisoi keittiön ikkunassa ja katsoi.
Vatanen tuli saunan puolelta.
"Mitä?"
"Se jäätyy."
"Tiedetään."
"Ei", Koistinen sanoi. "Katsos nyt."
Vatanen katsoi. Ranta oli kiinni. Kapea kaistale mustaa vettä näkyi vielä kaukana, mutta se oli katoamassa.
"Joka vuosi", Vatanen sanoi.
"Ei tänä vuonna. Viime vuonna se suli kahdesti."
Vatanen ei muistanut. Hän luotti Koistiseen.
He menivät laiturille. Se narisi jään alla, mutta piti.
"Kohta ei pääse veneellä."
"Ei tarvita."
"Entä jos pitäis?"
"Mitä pitäis?"
"Lähteä."
Vatanen katsoi Koistista.
"Mihin sä olisit lähdössä?"
Koistinen kohautti olkapäitään.
"En tiedä. Mutta jos pitäis, niin ei pääse."
He seisoivat laiturilla. Eivät puhuneet. Jää narisi hiljaa, kun se haki lisää tilaa rannan alla. Se oli ääni, joka oli sama joka vuosi, mutta jonka kuuli vain jos kuunteli.
"Mä olen miettinyt sitä", Koistinen sanoi.
"Mitä nyt?"
"Sitä, miksi me aina odotetaan talvea. Ja sitten kun se tulee, me odotetaan että se menee ohi."
"Niin ihmiset tekee."
"Niin. Mutta kohta meillä ei ole enää aikaa odottaa."
Vatanen katsahti häntä.
"Onko sulla joku kiire?"
"Ei. Ei ole."
"Mitä sitten?"
Koistinen katsoi jäätä. Sen pinta oli sileä, melkein läpinäkyvä musta, kunnes se muuttui harmaaksi kauempana.
"Se on se", hän sanoi. "Ei se ole kiire. Se on se, että me ei enää muisteta, mitä me odotetaan."
He olivat hiljaa. Tuuli kävi kerran, sitten lakkasi.
"Laitetaanko sauna?"
"On se jo lämpimänä."
Kun he kääntyivät kävelemään kohti valoja, jää piti yhden pitkän äänen. Sellaisen, joka soi kauan ja kaikui järven alla jonnekin, minne kukaan ei ikinä kuule.
"Talvi se tässä", Koistinen sanoi.
"Niin se tässä", Vatanen vastasi.
Tammikuu 2027 · WEM · EPP 0.31 · Tight · kello 23.47
Lumi oli tullut joulukuun lopulla ja jäänyt. Sellainen lumi, joka ei sula pois, vaan harmaantuu vähitellen, pakkautuu, muuttuu kiveksi pihoilla ja pelloilla. Järven jää oli paksua. Koistinen oli käynyt kairaamassa. Kahdeksan senttiä. Kestäisi jo miehen.
Vatanen istui laiturilla, vaikka laiturilla ei talvella ollut mitään tekemistä. Se oli tottumus. Koistinen seisoi ja katsoi jäätä.
"Viime vuonna", Koistinen sanoi, "tähän aikaan oli vettä."
"Oli."
"Ja nyt on jäätä."
"Niin on."
Koistinen potkaisi jäätä. Se kesti. Ei edes rapahtanut.
"Ei tämä ole mikään mittari", hän sanoi. "Mutta se tuntuu erilaiselta."
Vatanen nyökkäsi.
"Kaikki sanoo että tämä on normaali talvi."
"Niin."
"Sähköä riittää. Valot palaa. Juna kulkee."
"Kulkee."
"Ja silti", Koistinen käänsi katseensa kohti metsää, "mä olen koko ajan varuillani."
Vatanen ei vastannut heti. Koistinen tiesi, että se ei ollut kysymys. Se oli toteamus.
"EPP on 0.31", Vatanen sanoi lopulta. "Tight."
"Mitä se tarkoittaa?"
"Että marginaalit on supistuneet. Mutta ei vielä kriisi."
"Ja viime talvena?"
"0.19. Normal."
Koistinen mietti. "Se on melkoinen hyppy."
"On. Se on ne datakeskukset. Ne kuluttaa koko ajan. Ei ne huomaa talvea."
Koistinen katsahti taivaalle. Ei ollut tähtiä. Pilviä. Sellainen talvi-ilta, jolloin taivas on kuin liitua.
"Ja meidän CHP:t", hän sanoi.
"Mitä niistä?"
"Ei ne tuota."
"Ei."
"Ne on koneita jotka seisoo paikallaan."
Vatanen nyökkäsi. "Niin. Ja kun niitä tarvittais, ne ei käynnisty hetkessä."
"Sitäkö tämä Tight tarkoittaa?"
"Osittain."
He olivat hiljaa. Jossain metsän takana kuului kaukoäänityksen jyrinä. Lumi vaimensi sen nopeasti.
"Tulee tästä toinen talvi", Koistinen sanoi.
"Tulee."
"Ja sitten kolmas."
"Niin. Ja sitten neljäs."
"Ja jossain vaiheessa", Koistinen käänsi katseensa Vatakseen, "niitä ei enää ole."
"Mitä?"
"Talvia. Ei loputtomasti."
Vatanen katsoi jäätä. Se oli sileä. Melkein musta.
"Ei", hän sanoi. "Ei ole."
Koistinen kääntyi kohti saunaa. Savua nousi jo. Savu nousi pienenä, valkoisena, ja katosi taivaaseen ennen kuin ehti mihinkään.
"Kylvetäänkö?"
"Kylvetään."
Elokuu 2026 · Kuopion yliopistollinen sairaala · Poliklinikka 4B · kello 13.20
Koistinen oli saanut ajan.
Ei puhelimessa, vaan kirjeellä, vanhanaikaisesti, kuoressa jossa oli sairaanhoitopiirin logo ja hänen nimensä kirjoitettuna hieman vinoon kuin kirjoittaja olisi kiiruhtanut. Kirje oli tullut viikkoja sitten ja hän oli laittanut sen laskujen alle, ei siksi että olisi unohtanut, vaan siksi että oli tiennyt sen olevan siellä ja se oli riittänyt.
Vatanen oli ajanut. Ei kysynyt halusiko Koistinen taksilla tai bussilla. Oli vain soittanut aamulla ja sanonut: Mä tuun kaheksalta.
Koistinen ei ollut vastustanut.
Nyt Vatanen istui aulassa alakerrassa, kahviostoksella hakemaansa muovimukiin, ja luki sieltä löytämäänsä Tekniikan Maailmaa joka oli toukokuulta 2024. Koistinen istui poliklinikan käytävällä tuolilla jossa oli käsinojat ja selkänoja joka ei ollut aivan oikeassa kulmassa. Vieressä istui vanha mies joka piti molempia käsiään polvillaan ja katsoi seinään. He eivät puhuneet. Se tuntui sopivalta.
Hoitaja tuli ovesta ja katsoi paperilleen.
"Koistinen?"
Hän nousi.
Lääkäri oli nuori. Niin nuori että Koistinen mietti hetken, oliko hän opiskelijalääkäri, mutta ei sanonut mitään koska se olisi ollut epäkohteliasta ja koska sillä ei loppujen lopuksi ollut väliä. Hänellä oli silmälasit ja hiukset solmussa niskassa ja tapa katsoa näyttöpäätteeseen joka kertoi että siellä oli paljon tekstiä.
"Teillä on ollut se rytmihäiriö", hän sanoi. Ei kysymykseen ääneen, enemmän ääneen ajatteluna.
"On."
"Ja päänsärky."
"Silloin tällöin."
"Ja unettomuutta."
"Jonkin verran."
Lääkäri katsoi näyttöä. Koistinen katsoi lääkäriä. Huone haisi desinfiointiaineelle ja jollekin muulle, ehkä paperille, ehkä vanhoille seinille. Ikkuna oli auki raotelleen ja sieltä tuli ääni joka saattoi olla ilmastointi tai auto tai tuuli, ei voinut sanoa.
Lääkäri kääntyi näytöltä.
"Lähetteenne mukaan teillä on ollut pari selittämätöntä jakso."
"Niin."
"Kerrotteko omin sanoin."
Koistinen mietti, miten sanoa se omin sanoin. Hän oli miettinyt sitä jo jonkin aikaa, ehkä kuukausia, mutta sanat eivät olleet tulleet helpommin vaikka aikaa oli ollut.
"Se tuntuu kuin signaali katkeaisi", hän sanoi lopulta. "Ei pimeä, ei kivulias. Vain — poissa. Ja sitten takaisin. Parin sekunnin päästä."
Lääkäri kirjoitti jotain.
"Kuinka usein?"
"Silloin tällöin. Ei joka päivä."
"Onko se lisääntynyt?"
Koistinen mietti. "Ehkä. En ole varma."
Lääkäri katsoi papereita, sitten Koistista, sitten papereita uudelleen. Se hetki kesti hieman liian kauan — sen verran että Koistinen huomasi sen ja tarkisti sitten itseltään oliko hän huomannut vai vain kuvitellut huomanneensa. Se oli eri asia.
"Tehdään uusi EKG", lääkäri sanoi. "Ja verenpainemittaus seisten ja makuulla. Ja minulla on pyyntö Holterista — se on se 24 tunnin sydänfilmi."
"Hyvä."
"Ja pyydän neurologian konsultaation. Ei siitä pitäisi olla kiire, mutta kannattaa tehdä."
"Koska?"
Lääkäri katsoi Koistista. Nuori, silmälasit, hiukset solmussa, näyttö jossa oli paljon tekstiä. Hän ei ollut epävarma, Koistinen huomasi. Hän oli varovainen, mikä on eri asia.
"Koska emme tiedä vielä mikä sen aiheuttaa", hän sanoi. "Ja haluamme tietää."
Käytävällä Koistinen istui taas tuolille. Vanha mies oli mennyt. Tilalle oli tullut nainen, nuorempi, jolla oli laukku sylissä ja joka katsoi puhelintaan. Hän katsoi sitä tavalla joka kertoi ettei hän lukenut mitään, vain piti katseen jossakin.
Koistinen katsoi ikkunaa. Sieltä näkyi taivasta, vähän pilviä, ei mitään erityistä.
Signaali katkeaa. Se oli hyvä kuvaus. Hän ei ollut käyttänyt sitä aikaisemmin ääneen. Se tuntui oikealta nyt kun se oli sanottu.
Hän mietti, pitäisikö hänellä olla se olo jota kutsutaan peloksi. Ehkä. Mutta se mitä hänellä oli, ei tuntunut siltä. Se tuntui enemmän siltä kuin hän olisi odottanut junaa ja juna olisi myöhässä, ja sitten olisi tullut kuulutus joka sanoi juna on myöhässä, ja se tieto ei olisi muuttanut mitään mutta se olisi ollut silti parempi kuin ei tietoa.
Hoitaja tuli uudelleen.
"Tullaan EKG:hen."
Koistinen nousi.
Aulassa Vatanen katsoi ylös Tekniikan Maailmasta kun Koistinen tuli portaista.
"Miten meni?"
"Tehdään lisää tutkimuksia."
"Miksi?"
"Ei tiedä vielä."
Vatanen laski lehden pöydälle. Hän ei kysynyt enemmää. Se oli yksi niistä asioista joista Koistinen piti hänessä — se tieto milloin kysyä ja milloin olla hiljaa. Vuosikymmenet olivat opettaneet sen.
He kävelivät parkkipaikalle. Elokuun aurinko oli suoraan yläpuolella, ei tuulta, kuuma asfaltti. Vatanen avasi auton.
"Kahville?" hän kysyi.
"Kahville."
He ajoivat. Radio kertoi jotain tuulivoimasta. Koistinen kuunteli sen loppuun ennen kuin sammutti sen.
WEM · EPP 0.31 · Elevated · 14.15
Elokuu 2026 · Koistisen asunto · Kuopio · kello 02.58
Koistinen ei nukkunut.
Ei siksi että kipu tai pelko, vaan siksi että laite. Holter-monitori oli vyön koukussa, kaapelit menivät paidan alle rintakehälle, ja elektrodit olivat kohdat jotka hän tunsi joka kerta kun kääntyi. Hän oli yrittänyt selälleen, kyljelle, toiselle kyljelle, ja nyt hän makasi selällään hereillä ja kuunteli laitteen hiljaista surinaa jota ei varmaan ollut mutta joka tuntui olevan.
Kello oli kolme vaille kolme.
Hän otti puhelimen.
WEM-monitori latautui hitaasti, sitten näytti: EPP 0.31 · Elevated · 02.58 · Datapisteet 168/168.
Hän mietti tätä. Kaksi mittalaitetta käynnissä samaan aikaan — toinen tallensi hänen sydämensä sähkökäyrää, toinen seurasi sen verkon kapasiteettia joka syötti kaupungin. Molemmat sanoivat saman asian: tässä on jotain, emme vielä tiedä mitä, tallennetaan.
Hän soitti Vataselle.
Se soi neljä kertaa. Hän ajatteli laittavansa alas. Sitten:
"Niin."
Ei Mitä? ei Kuka? Vain niin, tasaisella äänellä joka kertoi joko että Vatanen oli valveilla tai että hän heräsi puhelimeen aina samalla tavalla.
"Minä se olen", Koistinen sanoi.
"Niin."
"Nukuitko?"
"En."
Lyhyt hiljaisuus. Ei kiusallinen.
"Mulla on se laite päällä", Koistinen sanoi.
"Se 24 tunnin juttu."
"Niin. Se pitää ääntä."
"Pitääkö oikeasti?"
Koistinen kuunteli. "Ei. Mutta tuntuu kuin pitäisi."
"Ahaa."
Yö oli hiljainen ulkona. Elokuu, ikkunan raosta tuli viileää ilmaa joka haisi jo jotenkin syksyltä, ei vielä täysin mutta melkein, se vihjaus joka tulee ennen varsinaista muutosta. Naapurin kissa oli joskus käynyt ikkunalaudalla mutta se oli muuttanut pois jo keväällä naapurin mukana.
"Katselin WEM:iä", Koistinen sanoi.
"Öisin?"
"Nyt."
"Mitä se näyttää?"
"0.31. Elevated."
Vatanen oli hiljaa hetken. Koistinen tunsi sen hiljaisuuden — se oli miettiväinen, ei tyhjä.
"Se on noussut", Vatanen sanoi.
"Niin. Viikko sitten oli 0.23."
"Miksi?"
"En tiedä tarkasti. Tuulivoima alas, tuontikapasiteetti tiukalla. Ei kriisi. Vain — kireys."
"Kuin se laite."
Koistinen mietti tätä. "Niin. Kuin se laite. Se tallentaa kaiken, mutta ei tiedä vielä onko siinä mitään."
Vatanen hörppäsi jotain. Koistinen kuvitteli hänet keittiössä, seisomassa, muki kädessä, verhot kiinni. Ehkä valot auki, ehkä ei. Vatanen ei ollut ihminen joka piti kaikkia valoja päällä.
"Tiedätkö mitä minä mietin?" Vatanen sanoi.
"Kerro."
"Sitä parkkipaikkaa Iisalmessa."
Koistinen odotti.
"Me istuttiin siellä ja katsottiin sitä terveyskeskusta. Ja sinä sanoit, kuka meidän puolesta vastaa. Minä sanoin ei kukaan."
"Niin sanoit."
"Niin. Mutta minä olin väärässä."
Koistinen ei sanonut mitään. Se oli harvinaista — Vatanen sanomassa olleensa väärässä. Se vaati kuuntelemista.
"Me ajatellaan se liian isona", Vatanen jatkoi. "Kuka vastaa järjestelmästä, kuka vastaa verkosta, kuka vastaa terveydenhuollosta. Niistä ei vastaa kukaan, se on totta. Mutta siitä — siitä yksittäisestä — voi vastata."
"Mistä yksittäisestä?"
"Siitä että minä ajan sinut sairaalaan. Siitä että me katsotaan tämä yhdessä."
Hiljaisuus. Pidempi tällä kertaa.
Ulkona joku auto ajoi ohi, hitaasti, valot hetkeksi sisään, sitten pois. Koistinen katsoi kattoa. Holter-monitori tallensi.
"Vuonna 1987", Koistinen sanoi lopulta, "minulla oli se mökkiprojekti. Muistatko?"
"Muistan. Laituri."
"Laituri. Se kaatui ensimmäisessä myrskyssä."
"Niin kaatui."
"Koska minä rakensin sen yksin. Minä ajattelin, minä osaan, minulla on ohjeet, mitä tarvitsen apua."
Vatanen ei sanonut mitään. Hän tiesi tämän tarinan.
"Se kaatui", Koistinen jatkoi. "Ja sitten seuraavana kesänä me rakennettiin uusi. Sinä ja minä. Ja se on vielä siellä."
"On."
"Koska sinä tiesit miten ankkuroidaan. Minä en tiennyt."
"Sinä tiesit suunnat", Vatanen sanoi. "Minä en osannut lukea tasomittaria."
Koistinen tunnisti sen: he olivat kertoneet tämän tarinan ennenkin, mutta ei sanoin — vain tekoina, siinä miten toinen tiesi milloin tulla ja toinen tiesi milloin odottaa.
"Menen nyt yrittää nukkua", Koistinen sanoi.
"Hyvä yritys."
"Kiitos kun vastasit."
"Herään aina."
Koistinen laski puhelimen. Holter tallensi. WEM tallensi. Elokuun yö oli hiljainen, viileä, tuttu.
Hän kääntyi kyljelle. Elektrodi painoi hieman vasemmassa kylkiluussa. Hän jätti sen sinne.
WEM · EPP 0.31 · Elevated · 03.14
Helmikuu 2027 · WEM · EPP 0.38 · Tight · kello 20.15
Koistinen luki puhelimestaan. Se oli tullut noin tunti sitten. Hän oli nähnyt ilmoituksen, lukenut sen, lukenut uudelleen, ja sitten laittanut puhelimen taskuun. Vasta saunassa hän otti sen uudelleen esiin.
"Mitä siinä sanotaan?" Vatanen kysyi.
"Se on tiedote. Fingridiltä."
"Mitä ne tiedottaa?"
"Ne suosittelee. Että teollisuus siirtäisi kulutustaan iltatunneilta."
Koistinen ojensi puhelimen. Vatanen luki. Palautti.
"Ei siinä mitään pakkoa."
"Ei."
"Ei sanktioita."
"Ei."
"Se on vain... paperi."
Koistinen nyökkäsi. "Niin. Se on suositus."
"Toimiiko sellainen?"
"En tiedä."
He istuivat hiljaa. Kiuas oli lämmin, mutta kumpikaan ei heittänyt löylyä.
"Mä muistan", Vatanen sanoi lopulta, "kun ensimmäisen kerran tuli kehotus säästää vettä. Se oli 90-luvulla. Ne sanoi, että jos säästätte, teillä riittää. Jos ette säästä, loppuu."
"Mitä tapahtui?"
"Ei loppunut. Ihmiset säästi."
"Ja sitten?"
"Ja sitten ne unohti. Ja seuraavana vuonna tuli uusi kehotus."
Koistinen mietti tätä.
"Tämä on samanlainen?"
"Tämä on samanlainen. Paitsi että vesi ei loppunut koskaan. Tämä voi loppua."
"Ja silti ne ei pakota."
"Ei."
Koistinen heitti löylyä. Se oli hänen tapansa purkaa jännitystä – heittää niin paljon, että hetkeksi ei nähnyt mitään.
"'Suositus'", hän sanoi, kun höyry oli laskeutunut. "Se on kiva sana. Ei pelota ketään."
"Eikä velvoita."
"Eikä velvoita. Mutta jos sitä ei noudata, ja sitten tulee se päivä..."
"Niin. Silloin ne sanoo, että me varoitettiin."
Koistinen katsahti Vatasta.
"Se on se tarkoitus."
"On."
He istuivat. Löyly oli häipynyt. Ilma oli kuumaa mutta kuivaa. Heikko savun haju, joku naapuri oli polttanut saunan liian kuumaksi.
"Mitä me tehdään?" Koistinen kysyi.
"Me? Ei meillä ole teollisuuslaitosta."
"Ei. Mutta meillä on aggregaatti."
"On."
"Ja bensaa."
"On. Se on tankattu."
"Miten kauan se jaksaa?"
"Kai pari päivää. Jos säästää."
"Kai me voidaan säästää."
Vatanen katsoi ikkunasta ulos. Järvi oli jäässä. Jossain kaukana paloi valoja, mutta niitä oli vähemmän kuin ennen. Tai sitten hän kuvitteli.
"Laitetaanko sauna?"
"Se on jo päällä."
"Tiedän. Mutta kylvetäänkö?"
"Kylvetään."
Maaliskuu 2027 · WEM · EPP 0.45 · Tight · kello 19.22
Ilmoitus tuli puhelimeen. Koistinen luki sen ääneen, koska Vatanen ei ollut vielä ehtinyt lukea omastaan.
"Fingrid ottaa käyttöön automaattisen kuormanohjauksen."
Vatanen laski kahvikupin pöydälle. "Mitä se tarkoittaa?"
"Se tarkoittaa, että ne ohjaa kulutusta. Etänä."
"Kenen kulutusta?"
"Teollisuuden. Ja datakeskusten. Ja isojen sähkölämmitteisten kiinteistöjen."
"Meidän?"
"Ei meidän. Meillä on puulämmitteinen sauna."
Vatanen nyökkäsi. Sitä ei sanottu ironisesti.
"Onko se pakollista?" hän kysyi.
"On. Se on sopimusehto. Jos haluat liittyä verkkoon, suostut siihen."
"Milloin se on tullut?"
"Jossain vaiheessa. Kukaan ei ole lukenut."
Koistinen luki lisää.
"Teollisuus voi siirtää kulutustaan. Datakeskukset vähentävät tehoa. Lämmitys voidaan ajoittaa uudelleen."
"Ja kuka päättää milloin?"
"Järjestelmä."
Koistinen laski puhelimen pöydälle.
"Se on se", hän sanoi. "Se on se mitä me odotettiin."
"Suosituksia?"
"Ei enää."
"Pakkoa?"
"Ei sillä tavalla. Se on ohjelmoitu. Se valvoo ja säätää."
Vatanen katsoi ulos. Järvi oli vielä jäässä, mutta rannassa oli jo vettä. Jää oli irronnut kapeaksi kaistaleeksi.
"Onko tämä parempi?" hän kysyi.
"Mikä?"
"Että kone päättää, eikä kukaan ihminen?"
Koistinen mietti pitkään.
"Se on nopeampaa."
"Niin."
"Ja se ei tee virheitä. Tai jos tekee, ne on samoja virheitä joka kerta."
"Eikä kukaan ole vastuussa."
Koistinen katsahti Vatasta. "Ei."
"Kone ei voi joutua eduskunnan kuultavaksi."
"Ei."
"Eikä sen voi erottaa."
"Ei."
He istuivat hiljaa. Jää rannassa rasahteli. Se oli kevättä, mutta ilma ei ollut vielä lämmin. Se oli sellaista kevättä, joka muistutti talvea.
"Laitetaanko sauna?" Vatanen kysyi.
"Laitetaan. Mutta sähköä kuluu."
"Tiedän."
"Ja meillä on aggregaatti."
"On."
"Ja bensaa."
"On."
"Ja kohta emme ehkä tarvitse niitä."
"Tarvitaan. Koska kone ei voi tietää milloin me halutaan sauna."
Koistinen hymyili. Se oli harvinaista.
"Totta", hän sanoi. "Se on meidän päätös."
Toukokuu 2027 · WEM · EPP 0.20 · Normal · kello 21.47
Koistinen luki puhelimestaan. Vatanen katsoi järvelle. Ilta oli tyyni. Puhelimen valo heijastui Koistisen kasvoille kapeana, vaaleana viivana.
"Mitä nyt?" Vatanen kysyi.
"Se julkisen talouden suunnitelma. Se minkä ne teki."
"Tuliko siinä jotain uutta?"
Koistinen luki ääneen. "Valtion budjettitalouden menot 92,0 miljardia euroa 2027. Alijäämä 13,2 miljardia. Velka suhteessa BKT:hen nousee 78 prosenttiin 2030."
"Se on paljon."
"On. Ja se kasvaa. Puolustusmenot nousee 3,2 prosenttiin BKT:stä 2030 mennessä."
"Olkiluoto 4?"
"Ei siitä puhuta. Se on jäädytetty."
Vatanen odotti. Koistinen selasi eteenpäin.
"Haetaan sitten täältä, mistä ne säästää."
"Valtionhallinnon toimintamenot, valtionavustukset, indeksijarrut, hyvinvointialueiden rahoituksen leikkaukset. Sosiaali- ja terveysministeriön pääluokan avustuksia vähennetään 50 miljoonalla vuodessa."
"Terveydestä."
"Niin."
Koistinen luki lisää.
"Itä-Suomen kehittämishankkeisiin 5 miljoonaa vuonna 2030."
"Varkaus?"
"Ei mainita nimellä."
He istuivat hiljaa. Järvi oli musta. Pihavalo paloi.
"Mitä siellä sanotaan energiasta?" Vatanen kysyi.
"Kehykseen varattu 8 miljoonaa vuosittain tukimalliin, jolla varmistetaan riittävä energian saatavuus ja toimitusvarmuus myös talvella. Biokaasukäyttöisten kaasuturbiinien rakentaminen, bioenergiaa käyttävien CHP-laitosten käytön jatkuminen. Turpeen varmuusvarastointia jatketaan vuoteen 2030."
Koistinen laski puhelimen polvelleen. "Siinä se."
"Vain kahdeksan miljoonaa?"
"Vain."
"Ja CHP:tä jatketaan. Mutta ei sanota, että niitä pitäisi ajaa."
"Ei."
"Ja turve saa rahaa."
"Niin."
Vatanen heitti löylyä. Kiuas sihisi. Se oli ainoa ääni.
"Luitko sen loppuun?"
"Luin."
"Mitä siellä sanottiin siitä mekanismista, jolla joustavuutta hinnoitellaan?"
"Ei mitään."
"Ja tehoreservistä? Aktivoinnista?"
"Ei mitään."
"Ja siitä, että datakeskukset eivät maksa joustamattomuudestaan?"
"Ei mainintaa."
Vatanen nyökkäsi.
"Se on se hiljaisuus. Se ei ole se mitä siinä lukee. Se on se mitä siinä ei lue."
Koistinen otti puhelimen uudelleen käteen.
"Se on 131 sivua."
"Ja silti siinä on aukko."
"Donitsi."
"Niin."
He istuivat. Ilta oli jo yö. Järvi ei liikkunut.
"Laitetaanko sauna?"
"Se on jo sammunut."
"Huomenna sitten."
"Huomenna."
Lokakuu 2026 · WEM · EPP 0.33 · Tight · kello 23.15
Sauna oli sammunut. Vatanen ja Koistinen istuivat laiturilla. Järvi oli musta. Sade oli loppunut. Ilma oli kirkasta, sellaista lokakuun ilmaa, jossa haistaa jo talven.
"Mä oon miettiny", Koistinen sanoi, "että jos tämä olisi kirja, niin tässä kohtaa pitäisi olla joku ratkaisu."
"Niin pitäisi."
"Mutta ei ole."
"Ei ole."
He istuivat hiljaa. Jossain kaukana paloi yksi valo. Se oli todennäköisesti Heikkisen autotallissa.
"Me ollaan luettu kaikki paperit. Me tiedetään, mikä on vialla. Me tiedetään, mikä pitäisi tehdä."
"Niin tiedetään."
"Ja silti mikään ei muutu."
"Ei."
Koistinen katsahti Vatasta.
"Miksi?"
Vatanen mietti pitkään.
"Koska me ollaan kaksi miestä laiturilla. Ja ne päättäjät on Helsingissä."
"Se on aika pitkä matka."
"On."
"Pitempi kuin luulisi."
"Niin."
He olivat hiljaa. Tuuli nousi hetkeksi, sitten tyyntyi.
"Laitetaanko sauna?"
"Se on jo sammunut."
"Sitten huomenna."
"Huomenna."
Vatanen nousi. Koistinen jäi vielä hetkeksi. Hän katsoi järvelle, sitten taivaalle, sitten puhelimeensa.
WEM-monitori näytti EPP:tä 0.33. Tight. Lohdullista, että se ainakin tiesi.
Hän pani puhelimen taskuun ja nousi.
Saunan valot olivat sammuneet, mutta pihavalo paloi.
Se riitti.
Peruskivet – Kertomus maasta joka halusi noudattaa sääntöjä
Vatanen ja Koistinen
Pohjois-Savo · 2026
Perustuu ACI:n dokumentteihin: CN-007 · SM-010 · WP-019 · TN-009 · TN-011 · TN-012 · TN-013 · WEM v2.7.2
😊